Lähiöelämää

  Pirkko Saision romaani Betoniyö (Kirjayhtymä, 1981) kertoo kertoo kahden veljeksen sekä heidän äitinsä elämästä helsinkiläisessä lähiössä.

  Päähenkilöitä ovat veljekset Simo ja Ilkka. Henkilöiden ikää ei kerrota kirjassa, mutta voisi olettaa, että Ilkka on noin 20-vuotias ja Simo 16-17-vuotias. Simon ikä käy ilmi esimerkiksi siitä, kun he ovat kapakassa ja tarjoilija kysyy Simolta henkilötodistusta ja Simo sanoo: ”Taisi unohtua kotiin.” Hän ei myöskään saa ostettua olutta kaupasta. Ilkka on menossa 10 kuukaudeksi vankilaan huumausainerikoksesta.

  Simo tajuaa, ettei hän tiedä kuka hän oikeastaan on ja miltä hän näyttää. Tämä pätkä kirjasta kuvaa aika hyvin Simon ongelmaa: ”Simo käveli pitkin Aleksia. Päätä särki, palelsi ja nukutti. Vastaan tuli tutun näkoinen kaveri. Simo pysähtyi ja moikkasi. Kaveri pysähtyi ja moikkasi samaan aikaan, jäi tuijoittamaan Simoa silmät selällään. Simo punastui. Siinähän oli peili.” Simolla oli mielikuvia kavereistaan Jusasta, Timpasta ja Tsabasta, äidistään, Ilkasta, talonmiehestä, rehtorista, opettajista, kaupan myyjästä ja vaikka kenestä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista kuvaa itsestään. Simo seisoi tuntikausia kylpyhuoneen peilin edessä ja yritti saada kuvaa itsestään, mutta hän ei nähnyt itsessään mitään erikoista, ei mitään omaa. Hän tunsi ettei hänellä ollut kasvoja. Hän kyseli jopa muilta miltä hän oikein näytti, mutta ei saanut kunnon vastausta keneltäkään.

  Simo on aika epävarma itsestään ja päätyy usein myötäilemään muita, eikä hänellä itsellään ollut juuri minkäänlaista mielipidettä mistään. Usein jutellessa muiden kanssa Simon kommentit ovat lyhyitä ja myötäileviä, kuten esimerkiksi: ”Näin on.” tai ”Joo.” Hän tuntui uskovan veljeään melkein joka asiassa, vaikka ne olisivat olleet kuinka järjettömiä tahansa. Hän yritti välillä muuttua joksikin toiseksi ja matkia hänen käyttäytymistään. Se osoittautui usein vaikeaksi, kädet ja jalat tuntuivat liian veteliltä ja naama liian jäykältä. Kun hän välillä onnistui, hänen olonsa muuttui vapaaksi ja hän tunsi että hän olisi ollut kokonainen.

  Kirjassa on paljon dialogeja. Ne ovat välillä aika sekavia ja sisältävät paljon kirosanoja, mikä osaltaan luo tarinaan tunnelmaa. Teksti oli aika kevyttä ja sitä oli helppo lukea. Välillä tuli vastaan joitain slangisanoja mitä ei ymmärtänyt, mutta niiden merkitys kävi melko nopeasti selväksi, kun luki tekstiä eteenpäin. Kirja vastasi aikalailla käsitystäni lähiöelämästä eikä juuri muuttanut mielikuviani.

Unien kirja

    Valitsin luettavaksi Veikko Haakanan Unien kirjan (2011). Valitsin sen siksi, koska unet ovat aina kiinnostaneet minua.
    Kirjan alussa Haakana kertoo omasta suhteestaan uniin sekä niiden historiasta ja merkityksistä. Hän kertoo, että mieluisia unia pystyy valitsemaan nähtäväksi, kun valveillaolon ja nukahtamisen rajalla mieleen noussut muisto jatkuu unessa. Kun tätä tapahtuu muutaman kerran ja panee sen merkille, niin oppii valitsemaan itselleen mieluisia unia.
    Kirja koostuu kolmesta novellista. Niitä yhdistää se, että ne ovat kuvauksia unista. Ensimmäisessä kuljetaan Lapin luonnossa, toisessa sukelletaan sodan melskeeseen, viimeisessä lapsuuden kotipoluille. Itseäni kiinnosti eniten novelli, joka kertoi sodasta.
    Ensimmäisessä novellissa kertoja piirtää karttaa unestaan, joka sijoittuu Lappiin. Hän on nähnyt unen jo monta kertaa aiemmin, ja on antanut järville ja muille paikoille nimiä. Valveilla ollessaan hän kyselee ihmisiltä, josko he tietäisivät missä unen kaltainen paikka sijaitsee. Jos joku tietäisi, hän voisi mennä käymään siellä ja tuntea paikan jo ennaltaan, mikä olisi mielenkiintoista.
    Sodasta kertova novelli alkaa siitä kun kertoja seisoo vartio pesäkkeessä suon laidalla Karjalankannaksella vartiokaverinsa kanssa. Kertoja kertoo kuinka pimeässä alkaa nähdä olemattomia, kuulla omiaan. Mielikuvitus voi käydä juoksemaan: "Onko se nyt jo siinä, vihollinen? Pitääkö painaa aseeni liipaisinta? Pitäisikö ampua valoraketti? Joukko vihollisia on ehkä päässyt aivan esteiden luo. Ne aikovat räjäyttää piikkilankaratsut ilmaan, asettavat jo räjäytyspanoksia paikalleen." Ei sieltä ketään tullut. Vartiovuoro vaihtui ja he pääsivät nukkumaan. Seuraavaksi kertoja onkin unessa jo tykistökeskuksessa josta he tekevät rynnäkön vihollisen valloittamaan yhdyshautaan. Siellä hän saa kaksi luotia reiteensä ja hänet joudutaan viemään Ouluun asti sairaalaan, koska kaikki sairaalat ovat täynnä, eikä hänen vammansa ole niin paha, että olisi kiire. Siellä toivuttuaan hän palaa kannakselle ja saa käyttöönsä juuri sen konekiväärin, josta luodit kimposivat hänen jalkaansa. Puisessa perässä oli kaksi luodin uurtamaa uraa.
    Viimeisessä kertoja on matkalla lapsuuden kotiinsa. Hän etsii tienhaaraa joka veisi kotiin. Matkaa on yli kymmenen kilometriä, mutta hän haluaa kulkea sen paljain jaloin, vaikka soratie tekee kipeää jaloille. Matkan lopussa hän on perillä ja pohtii: "Pitäisikö minun kolkuttaa kotioveeni. Sitäkö se tahtoo. Sittenkö se vasta aukeaa. Päättyy tämä uni. Loppuu vaellukseni valvemaailmassa. Olenko silloin päässyt perille."
    Lukukokemuksena kirja oli miellyttävä. Kirja oli jaettu kolmeen osaan, ja yhden osan lukemiseen meni noin kaksi tuntia. Luin kirjan kolmessa illassa. Se ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi ja sitä jaksoi lukea hyvin.