Valitsin luettavaksi Veikko Haakanan Unien kirjan (2011). Valitsin sen siksi, koska unet ovat aina kiinnostaneet minua.
Kirjan alussa Haakana kertoo omasta suhteestaan uniin sekä niiden historiasta ja merkityksistä. Hän kertoo, että mieluisia unia pystyy valitsemaan nähtäväksi, kun valveillaolon ja nukahtamisen rajalla mieleen noussut muisto jatkuu unessa. Kun tätä tapahtuu muutaman kerran ja panee sen merkille, niin oppii valitsemaan itselleen mieluisia unia.
Kirja koostuu kolmesta novellista. Niitä yhdistää se, että ne ovat kuvauksia unista. Ensimmäisessä kuljetaan Lapin luonnossa, toisessa sukelletaan sodan melskeeseen, viimeisessä lapsuuden kotipoluille. Itseäni kiinnosti eniten novelli, joka kertoi sodasta.
Ensimmäisessä novellissa kertoja piirtää karttaa unestaan, joka sijoittuu Lappiin. Hän on nähnyt unen jo monta kertaa aiemmin, ja on antanut järville ja muille paikoille nimiä. Valveilla ollessaan hän kyselee ihmisiltä, josko he tietäisivät missä unen kaltainen paikka sijaitsee. Jos joku tietäisi, hän voisi mennä käymään siellä ja tuntea paikan jo ennaltaan, mikä olisi mielenkiintoista.
Sodasta kertova novelli alkaa siitä kun kertoja seisoo vartio pesäkkeessä suon laidalla Karjalankannaksella vartiokaverinsa kanssa. Kertoja kertoo kuinka pimeässä alkaa nähdä olemattomia, kuulla omiaan. Mielikuvitus voi käydä juoksemaan: "Onko se nyt jo siinä, vihollinen? Pitääkö painaa aseeni liipaisinta? Pitäisikö ampua valoraketti? Joukko vihollisia on ehkä päässyt aivan esteiden luo. Ne aikovat räjäyttää piikkilankaratsut ilmaan, asettavat jo räjäytyspanoksia paikalleen." Ei sieltä ketään tullut. Vartiovuoro vaihtui ja he pääsivät nukkumaan. Seuraavaksi kertoja onkin unessa jo tykistökeskuksessa josta he tekevät rynnäkön vihollisen valloittamaan yhdyshautaan. Siellä hän saa kaksi luotia reiteensä ja hänet joudutaan viemään Ouluun asti sairaalaan, koska kaikki sairaalat ovat täynnä, eikä hänen vammansa ole niin paha, että olisi kiire. Siellä toivuttuaan hän palaa kannakselle ja saa käyttöönsä juuri sen konekiväärin, josta luodit kimposivat hänen jalkaansa. Puisessa perässä oli kaksi luodin uurtamaa uraa.
Viimeisessä kertoja on matkalla lapsuuden kotiinsa. Hän etsii tienhaaraa joka veisi kotiin. Matkaa on yli kymmenen kilometriä, mutta hän haluaa kulkea sen paljain jaloin, vaikka soratie tekee kipeää jaloille. Matkan lopussa hän on perillä ja pohtii: "Pitäisikö minun kolkuttaa kotioveeni. Sitäkö se tahtoo. Sittenkö se vasta aukeaa. Päättyy tämä uni. Loppuu vaellukseni valvemaailmassa. Olenko silloin päässyt perille."
Lukukokemuksena kirja oli miellyttävä. Kirja oli jaettu kolmeen osaan, ja yhden osan lukemiseen meni noin kaksi tuntia. Luin kirjan kolmessa illassa. Se ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi ja sitä jaksoi lukea hyvin.
